Viime aikoina on käyty keskusteluja oppiaineiden tarpeellisuudesta ja järjestämismuodoista peruskoulussa. Useissa keskusteluissa on noussut esiin uskonnon asema ja järjestäminen perusopetuksen opetussuunnitelmassa. Millaisessa muodossa uskontoa sitten pitäisi koulussa opettaa vai pitäisikö sitä opettaa ollenkaan?

Keskusteluissa on noussut esille muun muassa seuraavanlaisia mielipiteitä: ”Koulussa ei pitäisi opettaa uskontoa ollenkaan, uskonnonopetus on kotien tehtävä”, ”koulussa pitäisi opettaa kaikille yhteistä uskontotietoa, jossa käsitellään kaikkia uskontoja”, ”koulun uskonnonopetus pitäisi säilyttää nykyisessä muodossa”. Kaikille mielipiteille löytyy perustelunsa. Seuraavassa pohdin eri näkökulmia ja niiden hyviä ja huonoja puolia.

 

Koulussa ei pitäisi opettaa uskontoa ollenkaan, uskonnonopetus on kotien tehtävä

Tätä mielipidettä on perusteltu keskusteluissa sillä, että uskonnon opetus ei ole tasa-arvoista. Uskonnonopetus se ei koske kaikkia oppilaita, mutta määrärahat siihen otetaan kuitenkin yhteisestä pussista. Lisäksi on perusteltu sillä, että ne vanhemmat, jotka haluavat lapsilleen uskontoa opettaa, voivat järjestää sitä kotona tai yhteisössään. Näin syntyisi säästöjä jotka voitaisiin sitten ohjata koulun muihin tarpeisiin.

Perusteluissa esiin nousee siis raha, tasa-arvo ja ”ne opettavat lapsilleen uskontoa jotka haluaa”. Raha tuntuu aina olevan hyvä perustelu kaikelle ja hyvin usein se ohjaakin päätöksiä. Tasa-arvo – perustelu onkin sitten monisäikeisempi. Mielestäni uskonnon opetuksen lakkauttaminen kouluista vasta laittaisi oppilaat epätasa-arvoiseen asemaan.  Toiset oppilaat saisivat kotoa varmasti uskontonsa opetusta, toiset oppilaat eivät luultavasti saisi minkäänlaista. Mikä tässä sitten on epätasa-arvoista? Oman arkikokemuksen ja useiden opiskelutovereiden kanssa käytyjen keskustelujen perusteella lapsella on tarve saada uskonnollinen selitys joillekin asioille. Esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema on sellainen asia, mikä herättää lapsen mielessä paljon kysymyksiä. ”Mitä papalle tapahtuu nyt kun se kuoli?” Tällaisiin kysymyksiin on hyvin vaikea vastata ilman uskonnollista selitystä. Myös astetta vaikeampiin kysymyksiin on erittäin haastavaa vastata ilman uskonnollista selitystä. Miten sinä esimerkiksi vastaisit lapsen kysymykseen ”Miksi juuri ihminen saa maailmassa päättää kaikkien eläimien ja kasvien kohtaloista?”. Käytännössähän ihminen on se, joka valinnoillaan ja päätöksillään joko tuhoaa tai varjelee luontoa ja elämää.

Oma lukunsa on myös se, millaisen vaikutuksen uskonnonopetuksen siirto kotien vastuille tekisi moraalille ja etiikalle. Länsimainen moraalikäsityksemme perustuu hyvin pitkälti raamattuun ja kristinuskon perinteisiin. Jos uskontoa ei oppilaille koulussa opeteta, mihin he moraalinsa perustavat? Kodin ja vanhempien arvoihin. Moraali on tänä päivänä muutenkin jo katoamassa ihmisten elämästä ja lasten tullessa hyvin erilaisista lähtökohdista tämä trendi (moraalin häviäminen) jatkuisi kiihtyvällä tahdilla.

Toki on myönnettävä, ettei etiikan opetus ole ainoastaan uskonnon tehtävä koulussa, vaan se näkyy kaikessa koulun arjessa. Mutta ei, uskonnonopetusta ei mielestäni pitäisi ottaa pois koulun opetuksesta.

 

Koulussa pitäisi opettaa yhteistä uskontotietoa, jossa käsitellään kaikkia uskontoja

Tätä mielipidettä on perusteltu edelleen säästösyistä, sillä onhan fakta, että kaikkien eri uskontojen erillinen opetus on kallista. Lisäksi perusteluissa on sanottu kaikille yhteisen uskontotiedon lisäävän suvaitsevaisuutta ja uskontodialogia. Uskontodialogilla tarkoitetaan eri uskontojen edustajien kohtaamista ja keskustelua uskontonsa ominaispiirteistä. Uskontodialogin tarkoitus onkin se, että ihmiset tarkastelisivat uskontojensa ja katsomustensa yhteisiä piirteitä huomaten ajattelevansa monesta asiasta samalla tavalla (vaikka kuuluvatkin eri uskontokuntaan).

Uskontodialogille on toki tarvetta koulussa ja elämässä yleensä, mutta miten uskontodialogia pitäisi sitten käydä? Mielestäni oikea tapa ei ole se, että koulussa käydään yhteistä uskontotietoa, jossa kerrotaan kaikista uskonnoista tasapuolisesti. Tällöinhän uskontodialogi ei nimenomaan toteudu tarkoituksenmukaisella tavalla. Uskontodialogin tulee tapahtua sillä tavalla, että lapset peilaavat muiden käsityksiä omasta näkökulmastaan. Tällöin lapsella täytyy olla pohjalla oma näkökulma, eli lapsen täytyy tietää omasta uskonnostaan jotta voi käsitellä toisen näkemystä. Tämä ei toteudu uskontotiedon mallissa, jossa opetetaan kaikkia uskontoja tasavertaisina.

On sanottu myös, että oppilaille pitäisi jo alakoulussa opettaa kaikkia uskontoja tasavertaisina, jotta he voivat valita millä tavalla itse uskovat. Tästä olen jyrkästi eri mieltä. Lapsella pitää olla asioille yksi totuus, johon uskoa. Tämä luo lapselle turvallisuutta, joka on elintärkeää lapsen luottamuksen kannalta. Mikäli lapsen vanhemmat ja opettaja ovat (edes jokseenkin) samaa mieltä kaikista asioista, lapsi kokee turvalliseksi samaistua tietoon. Lapsen ei siis tarvitse päättää ketä auktoriteettia (vanhemmat, opettaja, joku muu) uskovat, kun kaikki opettavat jokseenkin samalla tavalla. Miksi lapsen pitäisi jo alakoulussa päättää miten haluavat uskoa? Mielestäni on perusteltua sanoa, että lapsi saa elää lapsuutensa (luen lapsuudeksi tässä tapauksessa vauvaiästä murrosikään) yhden totuuden vallitessa. Nuoruusiällä ihminen alkaa kuitenkin ajatella kriittisesti kaikkea oppimaansa, myös sitä ”onko vanhempien uskonto myös minun uskontoni”. Tällöin vanhempien usko joko omakohtaistuu tai siitä vieraantuu.

Vielä uskontodialogista. Uskontodialogia tapahtuu koulun arjessa jatkuvasti. Oma opetusfilosofiani lähtee siitä, että kouluun, ja pienemmässä mittakaavassa luokkaan, luodaan sellainen ilmapiiri, että kaikki ovat yhtä arvostettavia riippumatta mistään lähtökohdista. Jokaisen oppilaan kunnioittaessa toista riippumatta myöskään uskonnollisesta lähtökohdasta tällainen uskontodialogi syntyy (tai on syntymättä) osittain itsestäänkin. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ihmisiä. Lapsen uteliaisuus johtaa siihen, että lapsi haluaa tietää toisesta lapsesta enemmän, tutustua toiseen ihmiseen. Tutustuessaan lapsi ei leimaa toista uskontonsa perusteella, jos sitä ei aikuinenkaan tee. Tällöin lapsi tutustuu myös toisen uskonnolliseen näkemykseen lapsen luontaisen kiinnostuksen tekemässä muodossa. Toinen lapsi ei luultavasti pidä tärkeänä toisen uskonnollista käsitystä, toinen saattaa olla hyvinkin kiinnostunut tästä. Mutta siis, lapsen ollessa perehtynyt omaan uskontoonsa, lapsi voi käydä tätä dialogia toisen lapsen kanssa omasta kiinnostuksestaan lähtien. Opettajan toki kannattaa ohjata esiin tulevien asioiden keskustelua ja käsittelyä luokassa, mutta tämä keskustelu tulee käydä nimenomaan lasten tarpeista lähtien. Mikäli lapsilla ei tule missään vaiheessa kysymyksiä toisten lasten uskonnollisista perinteistä, miksi sitä silloin pitäisi johdetusti käydä? Tästä näkökulmasta uskontotiedon opetus ei mielestäni ole perusteltua.

Nykyisen opetussuunnitelman mukaan oppilas ”perehtyy omaan uskontoonsa ja tutustuu muihin uskontoihin”. Tämä on mielestäni hyvin jäsennelty ja erittäin toimiva tapa vieläkin. Omaan uskontoon perehtyminen tapahtuu alakoulussa uskonnontunneilla, muihin uskontoihin tutustuminen tapahtuu sekä koko ajan koulun arjessa että yläkoulun uskonnonopetuksessa.

 

Koulun uskonnonopetus pitää säilyttää nykyisessä muodossa

Tämän ajatuksen kannalla olen itse hyvin vahvasti (mikä varmasti näkyy edellisten kappaleiden perusteluissa). Onhan järjestelmä kallis, mutta voiko kaikkea mitata rahalla? Tätä nykyistä järjestelyä on kritisoitu muun muassa sillä, että se leimaa eri uskontojen oppilaat jollakin käsittämättömällä tavalla. Miksi tämä järjestely leimaisi jotkut oppilaat? On totta, että eri uskontojen opetuksessa käyminen voi herättää ”miksi?” kysymyksiä oppilaiden keskuudessa, mutta entä sitten? Niistä kysymyksistä voidaan keskustella oppilaiden kanssa. Oppilaiden kunnioittaessa toisia oppilaita ilman ehtoja tällainen eri oppitunneilla käynti ei varmasti ole kynnyskysymys oppilaiden välillä. Sehän nimenomaan herättää sitä keskustelua ja uskontodialogia kun lapset miettivät näitä kysymyksiä.

Kaikki lähtee siis koulun ilmapiiristä. Siitä asiasta voisi kirjoittaa ihan oman kirjoituksen (ehkä kirjoitankin joskus), mutta kaikki kulminoituu lopulta siihen. Keskustelua uskonnon asemasta opetussuunnitelmassa tullaan varmasti käymään edelleen, eivätkä omatkaan perustelut ole missään tapauksessa aukottomia. Tämä kirjoitus on silti yksi näkökulma kysymyksiin, jotka heräsivät nyt syksyllä uskonnon kurssilla täällä yliopistolla.

 

Mitä mieltä sinä olet uskonnonopetuksesta peruskoulussa? Kommentoi ja perustele.