Muistelen Tiellä opettajaksi -postauksissa aikaa taaksepäin ja yritän kuvailla opiskelua opettajakoulussa (myöhemmin OKL), sillä itselläni ei ollut täällä opiskelusta mitään tietoa ennen kuin tänne tulin.

Saatuani viimein vahvistuskirjeen yliopistolta, olin jollakin tavalla helpottunut. Olin puhunut opettajahaaveista useille ystäville ja tutuille, joten tietyllä tavalla tunsin itsessäni myös paineita heidän suhteen. Tiesin, että he kaikki kyselisivät ja harmittelisivat, jos en pääsisikään opiskelemaan. Ajattelin, etten jaksaisi selitellä kaikille, että miksi en suurista odotuksista huolimatta tullutkaan valituksi kouluun ja että "joo, kyllä harmittaa, mutta nyt on vuodeksi uudet suunnitelmat, ei tässä jäähä tähän murehtimaan" (tuntien kuitenkin sydämessään pahaa mieltä, mitä ei jostakin kumman syystä haluaisi muille näyttää). Suurimmat odotukset valituksi tulemisesta oli kuitenkin itselläni. Silti, kun sain kirjeen, en tuntenut juuri mitään. En varsinaisesti iloa, en varsinkaan suurta riemua. Tavallaan kirje oli "vain" vahvistus sille, että minä kuulun opettajakouluun. Tästä syystä oli myös hieman ristiriitaista kuunnella kaikkien onnitteluja koulupaikan saannista. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten iso asia tämä koulu minulle on.

Sitten alkoi hillitön koulunodotus. Ensimmäisen koulupäivän koittaessa pyöräilin hyvissä ajoin yliopistolle "tarkistamaan reitin luokkaan" ja ylipäätään katselemaan ympärille. Mielestäni minua ei juuri edes jännittänyt, sillä näin muiden tulokkaiden jännittävän paljon enemmän. Ensimmäiset päivät kuluivat osaltaan yleisissä infoissa ramppaamisen ja kahvinjuonnin merkeissä. Infoja infon perään, informaatiotulva oli älytön siihen nähden, että voisi muistaa sieltä juuri mitään.

Ensimmäisten päivien tärkein anti oli kuitenkin tutor-tunnit. Sinänsä tutorien pitämät tunnit eivät sisältäneet mitään äärimmäisen tärkeää, mutta ne antoivat kipinöitä tutustumiseen. Uudet opiskelijat, me, olimme tietyssä mielessä kuin ryhmä lapsia. Tutorit leikitti meitä, hyvin useat tutustumisleikit tulivat tutuiksi. Kun on kyse kahdestakymmenestä opeopiskelijasta, jotka tunnetusti ovat keskimäärin sosiaalista porukkaa, niin heittäytyminen oli kaikille luontevaa. Ja mikäpä sen parempi keino tutustua ja poistaa estoja ihmisten väliltä, kuin laittaa ne leikkimään samaa leikkiä. Alussa naurua oli paljon: kaikki oli hauskaa yhdessä. Tähän liittyy sellainenkin havainto, että uudet opiskelijat liikkuvat aina isossa ryhmässä. Ennen kuin talon tavat on tuttuja, on helpompi ja luontevampi kulkea sen perässä kuka tietää. Toisaalta ryhmäytymisvaiheessa kaikkiin pyrkiikin tutustumaan, eikä "uskalla" olla pois mistään ettei vain jää porukan ulkopuolelle.

Opettajakoulun erikoisuus on myös se, että ensimmäisen kahden vuoden aikana lähes kaikki opiskelu tapahtuu oman ryhmän mukana. Eli siis kurssitarjottimessa lukee esimerkiksi "suunnistus, lo12x (ryhmäkoodi)", jolloin se kurssi on tarkoitettu ensisijaisesti ko. ryhmän jäsenille. Tällä haetaan sitä, että ryhmät kiinteytyisivät ja toimisivat ryhmänä. Ainakin meidän ryhmällä tämä on toiminut todella hyvin. Tieto kulkee ryhmän sisällä hyvin ja jos ei tiedä jotakin, tietää keltä kysyä kun tietää, ketä kurssille on tulossa. Muutenkin ryhmämuotoinen opetus on erittäin hyvä, sillä suurimmalle osalle ryhmistä kasvaa hyvä ryhmähenki, jolloin opiskelu luonnollisesti on mukavampaa. Kun menet kouluun, tiedät että sinua on sinne odotettu, sillä kuulut ryhmään. Tai jos olet pois, sekin huomataan. Olemme myös pitäneet illanistujaisia ryhmäläisten kanssa, mitä en kouluun lähtiessä todellakaan odottanut. Ehkäpä kokemukset aikaisemmista kouluista eivät olleet sitten kovin hyviä tässä suhteessa.

Odotin myös, että koulu alkaisi kasvatustieteen perusopinnoilla, joilla tapettaisiin ensimmäisten opettaja-alkujen into heti alkuunsa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan opiskelu oli alusta asti aivan huikeaa! Taloustiedettä opiskelevat ystäväni olivat aivan pikkusen kadeja, kun kerroin viikko-ohjelmastani. "Maanantaina aamusta neljä tuntia teknistä, puoliltapäivin musiikkia ja iltapäivällä vielä liikunnassa palloilua. Tiistaina kuviksessa piirtämistä ja maalausta, pari tuntia matikkaa ja kotia. Keskiviikkona aamusta taas palloilua, kymmeneltä matikkaa, puoliltapäivin kitaratunti ja sitte kotia. Torstaina teoriapainotteisempi päivä, kun aamu alkaa kasvatustieteen peruskurssilla, kymmeneltä vielä matikan didaktiikkaa, mutta iltapäivällä taas kuvikseen piirtämään ja maalaamaan. Perjantaina musiikkia ja kasvatustieteen peruskurssia."

Mekatroniikkaa.

Piirtämistä

Rakentelua

Mitä sinulla oli koulussa? Niinpä, se on alanvalintakysymys.:)

p.s. Kyllä ne kasvatustieteen peruskurssitkin sieltä vielä tulivat, mutta alkuun oli satsattu kivasti nuita toiminnallisia kursseja. Osaltaan kasvattamaan ryhmähenkeä, osaltaan antamaan inhimillisen alun opiskelulle. Mutta niistä ja muusta lisää myöhemmin.

p.p.s. Sais tuo talvikin jo tulla, tää lumeton pimeys ei oo oikein mun juttu.

Olen opiskellut Oulun yliopistossa Kasvatustieteiden tiedekunnassa Laaja-alaisen luokanopettajakoulutuksen linjalla nyt reilun vuoden. Tämä aika on ollut kokonaisuudessaan mahtavaa. Muistelen Tiellä opettajaksi -postauksissa aikaa taaksepäin ja yritän kuvailla opiskelua opettajakoulussa (myöhemmin OKL), sillä itselläni ei ollut täällä opiskelusta mitään tietoa ennen kuin tänne tulin.

OKL:n laaja-alaiseen luokanopettajakoulutukseen haki vuonna 2012 1450 ihmistä, joista ensisijaisena hakuvaihtoehtona 978. Näistä hakijoista 1041 osallistui vakava-kokeeseen (googlaa: Vakava-koe). Soveltuvuuskokeeseen kutsuttiin 120 hakijaa kirjallisen kokeen perusteella.  Koulutukseen valittiin näistä noin puolet: opiskelupaikan vastaanotti 62 opiskelijaa. Nopeasti laskettuna noin yksi seitsämästätoista vakavaan osallistuneesta sai opiskelupaikan.

Vuonna 2013 tehtiin sellainen muutos, että laaja-alaisen luokanopettajakoulutuksen hakuun yhdistettiin teknologiapainotteinen ja taito- ja taideainepainotteinen opettajakoulutus. Tällöin luvut olivat hieman inhimillisemmät pelkkiä tilastoja tuijottavalle: Hakijamäärä yhteensä 1537, joista 1133 osallistui vakavakokeeseen. Toiseen vaiheeseen valittiin 250 hakijaa ja näistä hyväksyttiin 107 opiskelijaa. Eli tänä vuonna pääseminen oli tilastojen valossa hieman helpompaa, sillä noin joka yhdestoista vakavaan osallistunut pääsi sisään.

Mutta mitä hakeminen oli oikeasti? Oman kokemuksen mukaan vakava-koe mittaa eniten hakijan asennetta. Tottakai osansa on myös lukemis- ja omaksumistaidoilla, mutta lyhyehkö aineisto mahdollistaa sen, että halutessaan sen voi oppia lähes ulkoa kuudessa viikossa. Vakava-aineiston lukuaika on noin kuusi viikkoa (eli siis aineisto ilmestyy noin kuusi viikkoa ennen koetta). itse luin aineistoa siten, että aineiston ilmestyttyä pidin kaksi viikkoa lukulomaa töistä. Menin kahden viikon ajan joka aamu kirjaston lukusaliin, jossa luin päivästä riippuen neljästä kahdeksaan tuntia taukoineen. Ensimmäisellä lukukerralla ahmin aineiston pureskelematta läpi (ns. aineistoon orientoitumisvaihe). Toisella lukukerralla aloin kirjoittaa aineistosta muistiinpanoja kappale tai asiakokonaisuus kerrallaan. Tämän vaiheen jälkeen kertailin aineistoa lukemalla sekä muistiinpanoja että aineistoa rinnakkain. Kuuntelin lukiessani aina jotain rauhallista musiikkia puhelimesta. Tästä ajasta on pari mukavaa muistoa: Ruukasin aina kirjastoon mennessä käydä samassa kahvilassa aamukahvilla ennen kirjaston aukeamista. Tämä mahtava kahvila oli Strada coffee ja sijaitsee torikadulla Stockmannin lähellä. Toinen hauska muisto on eräältä päivältä kirjaston lukusalissa: luin aineistoa normaalisti kuunnellen musiikkia kuulokkeilla. Yhtäkkiä havahduin siihen, että ympärilläni istuvat kääntyivät katsomaan minua ja hymähtivät. Tajusin, että olin hiljakseen vihellellyt kuulemaani kappaletta mukana. Alkoi hieman naurattaa itselläkin.:)

Vakava-koe tilaisuus itsessään on aika vaikuttava. Yli tuhat OKL:ään hakijaa tekemässä yhtä aikaa valintakoetta on jo vaikuttava kokemus sinänsä. Valintakokeessa oli monivalintakysymyksiä siten, että osasta kysymyksistä vastaus oli joko oikein tai väärin à oikeasta vastauksesta piste, väärästä ei pistettä. Osa kysymyksistä oli taas sellaisia, että oikeasta vastauksesta sait pisteen, tyhjäksi jätetystä kohdasta nolla pistettä, väärästä vastauksesta miinus puoli pistettä.

Haastattelu taas oli sellainen, että kaksi haastattelijaa kyseli noin kahdenkymmenen minuutin ajan kysymyksiä ja jatkokysymyksiä. Kysymykset olivat tyyliin ”miksi haluat opettajaksi?”, ”olet tehnyt rakennusalan töitä, sieltä saa paljon enemmän palkkaa, miksi haluat opettajaksi?”, ”mitä opettaminen sinun mielestäsi on?”, ym. Tiedän kuitenkin, että toisilta on kysytty myös ihan muunlaisiakin kysymyksiä. Haastattelulla selvitetään kuitenkin hakijan valmiuksia toimia opettajana, olivat kysymykset sitten mitä tahansa. Haastattelun lopussa oli lyhyt case-tehtäväkertomus, johon piti kertoa ”mitä tekisin tällaisessa tilanteessa?”.

Ylipäätään hakemiskokemus oli, no sanoisinko, jännittävä. Tiesin hakiessani, että koulutukseen on tilastollisesti erittäin vaikea päästä. Ajattelin kuitenkin, että haluan opettajaksi ja olin valmis hakemaan useita kertoja, mikäli en heti pääse. Omia vahvuuksiani pohtiessa olin jokseenkin varma, että mikäli pääsen vakavakokeesta jatkoon, pääsen kouluun. Hakemista pohtivalle voisin sanoa, että kannattaa hakea. Älä mieti tilastoja vaan luota omiin kykyihin. Valmistaudu huolella, sillä silloin pääseminen on mahdollista. Tilastoista voidaan sanoa se, että hakijoita on niin paljon, että jos et ole varma, haluatko opettajaksi, yleensä et myöskään pääse vakavakokeesta jatkoon. Ohjeena siis, mikäli haluat opettajaksi ja kouluun haet, hae heti ensimmäisellä kerralla tosissaan. Et välttämättä pääse ensimmäisellä hakukerralla, mutta älä siitäkään lannistu, todennäköisesti seuraavalla kerralla olet muutenkin hieman valmiimpi hakija. Ja oman kokemuksen mukaan motivaatio opiskeluun kasvaa sitä mukaa mitä useammin joutuu hakemaan.

Eikun hakemaan!

Viime aikoina on käyty keskusteluja oppiaineiden tarpeellisuudesta ja järjestämismuodoista peruskoulussa. Useissa keskusteluissa on noussut esiin uskonnon asema ja järjestäminen perusopetuksen opetussuunnitelmassa. Millaisessa muodossa uskontoa sitten pitäisi koulussa opettaa vai pitäisikö sitä opettaa ollenkaan?

Keskusteluissa on noussut esille muun muassa seuraavanlaisia mielipiteitä: ”Koulussa ei pitäisi opettaa uskontoa ollenkaan, uskonnonopetus on kotien tehtävä”, ”koulussa pitäisi opettaa kaikille yhteistä uskontotietoa, jossa käsitellään kaikkia uskontoja”, ”koulun uskonnonopetus pitäisi säilyttää nykyisessä muodossa”. Kaikille mielipiteille löytyy perustelunsa. Seuraavassa pohdin eri näkökulmia ja niiden hyviä ja huonoja puolia.

 

Koulussa ei pitäisi opettaa uskontoa ollenkaan, uskonnonopetus on kotien tehtävä

Tätä mielipidettä on perusteltu keskusteluissa sillä, että uskonnon opetus ei ole tasa-arvoista. Uskonnonopetus se ei koske kaikkia oppilaita, mutta määrärahat siihen otetaan kuitenkin yhteisestä pussista. Lisäksi on perusteltu sillä, että ne vanhemmat, jotka haluavat lapsilleen uskontoa opettaa, voivat järjestää sitä kotona tai yhteisössään. Näin syntyisi säästöjä jotka voitaisiin sitten ohjata koulun muihin tarpeisiin.

Perusteluissa esiin nousee siis raha, tasa-arvo ja ”ne opettavat lapsilleen uskontoa jotka haluaa”. Raha tuntuu aina olevan hyvä perustelu kaikelle ja hyvin usein se ohjaakin päätöksiä. Tasa-arvo – perustelu onkin sitten monisäikeisempi. Mielestäni uskonnon opetuksen lakkauttaminen kouluista vasta laittaisi oppilaat epätasa-arvoiseen asemaan.  Toiset oppilaat saisivat kotoa varmasti uskontonsa opetusta, toiset oppilaat eivät luultavasti saisi minkäänlaista. Mikä tässä sitten on epätasa-arvoista? Oman arkikokemuksen ja useiden opiskelutovereiden kanssa käytyjen keskustelujen perusteella lapsella on tarve saada uskonnollinen selitys joillekin asioille. Esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema on sellainen asia, mikä herättää lapsen mielessä paljon kysymyksiä. ”Mitä papalle tapahtuu nyt kun se kuoli?” Tällaisiin kysymyksiin on hyvin vaikea vastata ilman uskonnollista selitystä. Myös astetta vaikeampiin kysymyksiin on erittäin haastavaa vastata ilman uskonnollista selitystä. Miten sinä esimerkiksi vastaisit lapsen kysymykseen ”Miksi juuri ihminen saa maailmassa päättää kaikkien eläimien ja kasvien kohtaloista?”. Käytännössähän ihminen on se, joka valinnoillaan ja päätöksillään joko tuhoaa tai varjelee luontoa ja elämää.

Oma lukunsa on myös se, millaisen vaikutuksen uskonnonopetuksen siirto kotien vastuille tekisi moraalille ja etiikalle. Länsimainen moraalikäsityksemme perustuu hyvin pitkälti raamattuun ja kristinuskon perinteisiin. Jos uskontoa ei oppilaille koulussa opeteta, mihin he moraalinsa perustavat? Kodin ja vanhempien arvoihin. Moraali on tänä päivänä muutenkin jo katoamassa ihmisten elämästä ja lasten tullessa hyvin erilaisista lähtökohdista tämä trendi (moraalin häviäminen) jatkuisi kiihtyvällä tahdilla.

Toki on myönnettävä, ettei etiikan opetus ole ainoastaan uskonnon tehtävä koulussa, vaan se näkyy kaikessa koulun arjessa. Mutta ei, uskonnonopetusta ei mielestäni pitäisi ottaa pois koulun opetuksesta.

 

Koulussa pitäisi opettaa yhteistä uskontotietoa, jossa käsitellään kaikkia uskontoja

Tätä mielipidettä on perusteltu edelleen säästösyistä, sillä onhan fakta, että kaikkien eri uskontojen erillinen opetus on kallista. Lisäksi perusteluissa on sanottu kaikille yhteisen uskontotiedon lisäävän suvaitsevaisuutta ja uskontodialogia. Uskontodialogilla tarkoitetaan eri uskontojen edustajien kohtaamista ja keskustelua uskontonsa ominaispiirteistä. Uskontodialogin tarkoitus onkin se, että ihmiset tarkastelisivat uskontojensa ja katsomustensa yhteisiä piirteitä huomaten ajattelevansa monesta asiasta samalla tavalla (vaikka kuuluvatkin eri uskontokuntaan).

Uskontodialogille on toki tarvetta koulussa ja elämässä yleensä, mutta miten uskontodialogia pitäisi sitten käydä? Mielestäni oikea tapa ei ole se, että koulussa käydään yhteistä uskontotietoa, jossa kerrotaan kaikista uskonnoista tasapuolisesti. Tällöinhän uskontodialogi ei nimenomaan toteudu tarkoituksenmukaisella tavalla. Uskontodialogin tulee tapahtua sillä tavalla, että lapset peilaavat muiden käsityksiä omasta näkökulmastaan. Tällöin lapsella täytyy olla pohjalla oma näkökulma, eli lapsen täytyy tietää omasta uskonnostaan jotta voi käsitellä toisen näkemystä. Tämä ei toteudu uskontotiedon mallissa, jossa opetetaan kaikkia uskontoja tasavertaisina.

On sanottu myös, että oppilaille pitäisi jo alakoulussa opettaa kaikkia uskontoja tasavertaisina, jotta he voivat valita millä tavalla itse uskovat. Tästä olen jyrkästi eri mieltä. Lapsella pitää olla asioille yksi totuus, johon uskoa. Tämä luo lapselle turvallisuutta, joka on elintärkeää lapsen luottamuksen kannalta. Mikäli lapsen vanhemmat ja opettaja ovat (edes jokseenkin) samaa mieltä kaikista asioista, lapsi kokee turvalliseksi samaistua tietoon. Lapsen ei siis tarvitse päättää ketä auktoriteettia (vanhemmat, opettaja, joku muu) uskovat, kun kaikki opettavat jokseenkin samalla tavalla. Miksi lapsen pitäisi jo alakoulussa päättää miten haluavat uskoa? Mielestäni on perusteltua sanoa, että lapsi saa elää lapsuutensa (luen lapsuudeksi tässä tapauksessa vauvaiästä murrosikään) yhden totuuden vallitessa. Nuoruusiällä ihminen alkaa kuitenkin ajatella kriittisesti kaikkea oppimaansa, myös sitä ”onko vanhempien uskonto myös minun uskontoni”. Tällöin vanhempien usko joko omakohtaistuu tai siitä vieraantuu.

Vielä uskontodialogista. Uskontodialogia tapahtuu koulun arjessa jatkuvasti. Oma opetusfilosofiani lähtee siitä, että kouluun, ja pienemmässä mittakaavassa luokkaan, luodaan sellainen ilmapiiri, että kaikki ovat yhtä arvostettavia riippumatta mistään lähtökohdista. Jokaisen oppilaan kunnioittaessa toista riippumatta myöskään uskonnollisesta lähtökohdasta tällainen uskontodialogi syntyy (tai on syntymättä) osittain itsestäänkin. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ihmisiä. Lapsen uteliaisuus johtaa siihen, että lapsi haluaa tietää toisesta lapsesta enemmän, tutustua toiseen ihmiseen. Tutustuessaan lapsi ei leimaa toista uskontonsa perusteella, jos sitä ei aikuinenkaan tee. Tällöin lapsi tutustuu myös toisen uskonnolliseen näkemykseen lapsen luontaisen kiinnostuksen tekemässä muodossa. Toinen lapsi ei luultavasti pidä tärkeänä toisen uskonnollista käsitystä, toinen saattaa olla hyvinkin kiinnostunut tästä. Mutta siis, lapsen ollessa perehtynyt omaan uskontoonsa, lapsi voi käydä tätä dialogia toisen lapsen kanssa omasta kiinnostuksestaan lähtien. Opettajan toki kannattaa ohjata esiin tulevien asioiden keskustelua ja käsittelyä luokassa, mutta tämä keskustelu tulee käydä nimenomaan lasten tarpeista lähtien. Mikäli lapsilla ei tule missään vaiheessa kysymyksiä toisten lasten uskonnollisista perinteistä, miksi sitä silloin pitäisi johdetusti käydä? Tästä näkökulmasta uskontotiedon opetus ei mielestäni ole perusteltua.

Nykyisen opetussuunnitelman mukaan oppilas ”perehtyy omaan uskontoonsa ja tutustuu muihin uskontoihin”. Tämä on mielestäni hyvin jäsennelty ja erittäin toimiva tapa vieläkin. Omaan uskontoon perehtyminen tapahtuu alakoulussa uskonnontunneilla, muihin uskontoihin tutustuminen tapahtuu sekä koko ajan koulun arjessa että yläkoulun uskonnonopetuksessa.

 

Koulun uskonnonopetus pitää säilyttää nykyisessä muodossa

Tämän ajatuksen kannalla olen itse hyvin vahvasti (mikä varmasti näkyy edellisten kappaleiden perusteluissa). Onhan järjestelmä kallis, mutta voiko kaikkea mitata rahalla? Tätä nykyistä järjestelyä on kritisoitu muun muassa sillä, että se leimaa eri uskontojen oppilaat jollakin käsittämättömällä tavalla. Miksi tämä järjestely leimaisi jotkut oppilaat? On totta, että eri uskontojen opetuksessa käyminen voi herättää ”miksi?” kysymyksiä oppilaiden keskuudessa, mutta entä sitten? Niistä kysymyksistä voidaan keskustella oppilaiden kanssa. Oppilaiden kunnioittaessa toisia oppilaita ilman ehtoja tällainen eri oppitunneilla käynti ei varmasti ole kynnyskysymys oppilaiden välillä. Sehän nimenomaan herättää sitä keskustelua ja uskontodialogia kun lapset miettivät näitä kysymyksiä.

Kaikki lähtee siis koulun ilmapiiristä. Siitä asiasta voisi kirjoittaa ihan oman kirjoituksen (ehkä kirjoitankin joskus), mutta kaikki kulminoituu lopulta siihen. Keskustelua uskonnon asemasta opetussuunnitelmassa tullaan varmasti käymään edelleen, eivätkä omatkaan perustelut ole missään tapauksessa aukottomia. Tämä kirjoitus on silti yksi näkökulma kysymyksiin, jotka heräsivät nyt syksyllä uskonnon kurssilla täällä yliopistolla.

 

Mitä mieltä sinä olet uskonnonopetuksesta peruskoulussa? Kommentoi ja perustele.

Multimedia oppimisprojektina kurssi on varmasti tehnyt tehtävänsä. Kurssin luennoilla käsitellyt aiheet ovat herättäneet runsaasti ajatuksia multimedian käytöstä, niin koulussa, kotona kuin missä tahansa. Toki olen tiennyt sen moninaisista mahdollisuuksista aiemminkin, mutta vain teoriapohjalta. Nyt luennoilla esitetyt käytännönsovellukset antoivat laajuutta.

Omat kokemukset multimediasta ovat nykymittapuulla aika vähäiset. Peruskouluikäisenä olin erittäin kiinnostunut tietokoneen antamista mahdollisuuksista. Harjoittelin kuvankäsittelyä, videoeditointia ja kuvasin itse videoita. Nämä harjoitukset antoivat toki pohjaa ja kokemusta eri ohjelmista ja mahdollisuuksista, mutta sittemmin harrastus on jäänyt lähes kokonaan. Tekemäni videot ja käsittelemäni kuvat eivät koskaan päätyneet muiden katseltaviksi, vaan jäivät pölyttymään kotikoneelle. Liekö niitä enää on tallella missään, itse en ole ainakaan niitä koskaan sieltä kopioinut ja sen aikainen konekin taitaa olla jo autuaammilla bittiavaruuksilla.

Koulussa multimedian opetuskäyttö oli lähinnä tiedon siirtämistä. Tietokoneita käytettiin kömpelösti tiedonhakuun ja joskus ryhmätöiden tekemiseen. Ryhmätöissäkin käyttö oli oikeastaan vain tiedonhakua, koska saatua tietoa käsiteltiin kuitenkin printattuna paperilla. Lisäksi oli erikseen atk-tunnit, jossa opeteltiin sen aikaiset toimistotyökalut ja pekka perus –kuvankäsittely.

Ajattelin jo tuolloin, että atk-tunneilla keskityttiin vääriin asioihin. Toki toimistotyökaluja on hyvä osata käyttää, mutta niiden käyttö oli suurimmalle osalle tuttua jo alakoulusta. En tiedä, olisiko asia kaikkia kiinnostanut, mutta itse olisin halunnut oppia mieluummin esimerkiksi jakamaan tiedostoja, muuttamaan tiedostoja eri muotoihin ym.

Tabletin opetuskäytöstä sain kokemusta viime harjoittelussa. Luokassa, missä olin harjoittelijana, oli käytössä teknologia niin sanotusti viimeisen päälle. Oppilaat käyttivät tabletteja sujuvasti: he tekivät niillä ryhmätöitänsä, etsivät tietoa ja käyttivät sitä ryhmätöidensä esittelyyn. Ajatuksena oli se, että saadaan sama tuotos, mikä ennen tehtiin paperille suurella vaivalla, tehtyä helposti. Mitä opetuskäyttöä tämä sitten oli? Ajattelen, että suurin asia tulevaisuudessa on siinä, että oppilaiden itse tekemiä tuotoksia voidaan helposti käyttää opetuksen tukena. Esimerkiksi voidaan tehdä niin, että ryhmät tekevät eri aiheista esitelmän, jonka pohjalta opettavat aiheensa muulle luokalle.

Mikä tässä sitten on niin uutta ja innovatiivista? Teknologia itsessään, eipä juuri muu.

Ajattelen silti, että tablettien käyttö on siirtymistä parempaan suuntaan. Kätevyys, nopeus ja se, että tieto on helposti saatavilla, tekee siitä parempaa. Odottelen silti vielä sitä, että tätä käytetään monipuolisemmin. Ajatukset ovat heränneet, eli toivoa on.:)

Suomen koulujärjestelmää kehutaan ja ylistetään. Menestymme pisa -testeissä ja opetus on huippuluokkaa. Onko siis mitään mitä voisi kehittää, vai onko järjestelmä jo tarpeeksi hyvä?

Kyllä kehitettävää aina löytyy, esimerkiksi teknologian opetuskäytöstä. ”TÄH?! Ai suomessa, informaatioteknologian huippuosaajamaassa?” Ei siinä suomessa, vaan siinä suomessa joka vallitsee hyvin monessa koulussa, eli piirtoheitinten ja tietokoneluokkien vanhanaikaisessa valtakunnassa.

Teknologia kaikissa kiemuroissaan on täynnä mahdollisuuksia. Älypuhelimet ovat tuttuja jokaiselle, tabletit yleistyvät jatkuvasti, sosiaalista mediaa käytetään päivittäin (jotkut jopa vuorokauden ympäri) ja sellainen hienous kuin blogi on ollut olemassa varmaan kymmenen vuotta. Hyvin suuri osa töissä käyvistä käyttää tietokoneita (tai tabletteja, tai puhelimia) päivittäin työssään jollakin tavalla hyödykseen (myös opettajat). Tiedonsiirto tapahtuu suurimmalta osin netin kautta. Opiskelijoista näitä käyttää lähes kaikki, ja se on normaalia ellei jopa välttämätöntä. Peruskoululaisista näitä käyttää varmasti kaikki, enemmän tai vähemmän hyödykseen tai huvikseen. Nämä ovat siis aivan normaaleja asioita jokaiselle alakoulusta eläkeikäiseen, eikö?

Miksi sitten edelleen mentäessä normaaliin koululuokkaan siellä on Liitutaulu, piirtoheitin ja ehkä yksi pöytätietokone, jota käyttää opettaja jos on aikaa. Missä ovat nämä älykkäät välineet, kuten Älytaulu, videotykki, oppilaiden omat tabletit ym? Toki joissakin kouluissa nämäkin ovat käytössä, mutta enemmän minua kiinnostaa se paljon suurempi osa kouluista joissa näitä ei todellakaan ole tai niitä ei käytetä. Onko todella niin miten keskustelimme luennolla, että opettajat eivät osaa näitä käyttää, eivätkä uskalla yrittää? Vai pelätäänkö näiden vievän opettajilta työpaikan joko kalliin hinnan tai niiden opetuksen mullistavuuden takia?

On totta, että ei kouluilla tai kunnilla ole rajattomasti varaa kaikkiin laitteisiin. Ja on totta että uusien laitteiden opettelu vie opettajilta jonkin verran aikaa. Mutta jokainen oppii jos uskaltaa ja haluaa oppia. Eikä kaikkia tarvitse ostaa heti. Pienillä satsauksilla päästään jo reilusti eteenpäin. Tärkeintä aluksi on muutos asenteessa. Minusta luokassa voidaan käyttää esim. omia tabletteja muistiinpanojen tekemiseen, jos sitä käytetään oikeasti siihen. Tai jos ei ihan aina jaksa keskittyä, kuten omasta kokemuksesta sen tiedän, voi sitä pikkuisen vilkaista vaikka päivän uutisotsikoita siinä vaivihkaa. Tiedän, nyt meni ehkä hieman yli. Vai menikö? Sitä tapahtuu jokatapauksessa jatkuvasti, tosin ehkä enemmän puhelimilla kuin tableteilla, mutta kuitenkin.

Vesa Linja-aho kirjoittaa blogissaan asiaan liittyen, että: ”Sen sijaan, että jaettaisiin oppiminen luokkahuoneoppimiseen ja verkkokursseihin, niin lähdetään siitä, että oppimista tapahtuu kaikkialla, luokkahuoneesta Facebookiin.” (Vesa Linja-ahon blogi). Mielestäni tässä on perää. Jos puhelinten käyttö sallittaisiin oppitunneilla, niin vähenisikö sen hupikäyttö tunneilla? Sietäisi kokeilla, nimittäin yläkoululaisen mentaliteettia kärjistäen ”mikään kielletty ei ole hauskaa”.

Sen verran pitää jarruttaa (omaakin) ajatuksenjuoksua, että ei aleta kyseenalaistamaan luokkamuotoisen opiskelun tarvetta. Yli-innostuneeseen mieleen saattaisi tulla (ja joillekin on jo tullutkin), että kun meillä on sosiaalinen media ja kaikki mahdolliset vehkeet käytössä, niin ei koulua välttämättä edes tarvita. Tai ainakin opetus pitäisi muuttaa tietojen pänttäämisestä innoksi oppia. Oppilaille ei opetettaisi enää mitään tietoa varsinaisesti, vaan opetettaisiin etsimään tietoa ja annettaisiin vauhtia innostuneisuudelle. Esimerkiksi jos oppilas Pekka on kiinnostunut kaivurinkuljettajan ammatista, hänelle annettaisiin tietoa, miten hän voi tutustua ammattiin (nettiosoitteita, kaivurikuskien ammattiliiton sivut yms., mahdollisen paikallisen kaivurikuskin yhteystiedot ja mahdollisuus pitää koulusta vapaata tutustuakseen ammattiin). Lisäksi opetettaisiin kaikkea ammattia tukevia asioita, kuten matematiikassa eri kaivauskulmien laskemista yms. Siis sen sijaan että esimerkiksi opeteltaisiin epäsäännöllisiä verbejä ulkoa tai että tiedettäisiin supikoiran levinneisyysalue.

Mielenkiintoisia ideoita, mutta ei toimi. On totta, että monien yleissivistävien oppiaineiden hyödyllisyyttä on vaikea perustella. Mutta tieto on rikkautta, jota ei pieni ihminen aina ymmärrä. Moni ihminen on päinvastoin saanut kipinän johonkin ammattiin nimenomaan koulusta. Jos sinänsä turhalta tuntuva maantiedon tunti onkin ollut jonkun mielestä maailman mahtavinta tietoa, hän on saattanut opiskella siitä ammatin. Muutenkin asia kuin asia saa lisää perspektiiviä, kun sitä peilaa suhteessa kaikkeen muuhun. Mikä on tärkeää, millä uudella tiedolla en välttämättä tee juuri mitään? Uutta tietoa hakiessakin netistä, pitää olla ymmärrys mittasuhteista ja tiedon luotettavuudesta. Mediakriittisyyttä ei tunnu olevan nytkään, niin miten sitten jos yleissivistys puuttuisi kokonaan? Tarkoitan tällä esimerkiksi jokavuotisia kausi-influenssa aaltoja, joiden aina jaksetaan hehkuttaa tappaneen monia vanhuksia. Nämä kun muutenkin ovat vastustuskyvyltään heikoimpia, ja kuolisivat muutenkin kohta. Sitä paitsi tavallinen flunssa tappaa enemmän ihmisiä vuosittain kuin tiedetäänkään.

Petri Riikonen kiteyttää asian näin: ”Ainoastaan ollessaan jonkun ihmisen muistissa tieto on varsinaisesti käytettävissä. Netti on vain tiedon varasto.” (Tieteen tykkääjä Petri Riikonen,15.9.2012)

Niimpä.